Blog


Seikkailu aavikolla

Scott oli aina pitänyt omia maanmiehiään vieraanvaraisina, mutta amerikkalainenkin kestiystävyys kalpeni Azizin sukulaisten vastaanoton rinnalla.

Khan Beni Saadissa oli Azizin kertoman mukaan vain reilut kaksisataaviisikymmentä asukasta.

Heimopäällikkö, yksi Azizin sedistä kuten kävi ilmi, kutsui heidät heti kotiinsa kylän ainoaan kylpyyn, ja naiset lämmittivät lisää vettä aina siihen saakka, kunnes he olivat putipuhtaita.

Kylvyn päälle heidät vietiin lihaa, kalaa ja hedelmiä notkuvaan pöytään sitruunapuiden alle, ja tähtien valossa nautitun juhla-aterian painikkeeksi he joivat niin puhtaan raikasta lähdevettä, että joku sitä maistamaan päässyt kalifornialainen olisi mieluusti maksanut siitä pienen omaisuuden.

”Ei voi olla totta!”, Cohen huudahti keskeyttäen puheensorinan. Hän oli löytänyt teltan perältä kasapäin Aku Ankka lehtiä. Käsissään hänellä oli Aku Ankka tarjous vuodelta 1974. ”Rauhoitu!”, Scott toppuutteli. ”Aku Ankka on tullut tänne varmasti amerikkalaisten avustustyöntekijöiden mukana.”

Seuraavana aamuna ennen aamiaista Scott etsi kartasta Irakin rajoille johtavat tiet. Syyria ja Iran voitiin heti jättää pois laskuista, koska sikäläiset rajavartijat tekisivät heistä selvää ilomielin. Jordaniaan paluuseen sisältyi liian suuria riskejä. Hannahin herätessä laskuista oli jäänyt pois myös Saudi-Arabia, koska sen rajaa vartioitiin liian tarkasti. Jäljellä oli enää kaksi mahdollisuutta.

Aamiaispöydässä kunniapaikalla heimopäällikön vieressä Scott levitti hunajaa vastaleivotulle leivälle, ja nainen toi hänelle mukissa vuohenmaitoa. Äkkiä yksi kyläläisistä tuli pöydän luo, polvistui kiihtyneenä heimopäällikön eteen ja supatti jotain, joka heti kerrottiin Azizille.

’’Saatiin huonoja uutisia”, Aziz sanoi. ’’Sotilaat ovat miehittäneet kaikkien päätielle johtavien sivuteiden risteykset.”

tarjous

’’Silloin meidän on mentävä aavikon kautta”, Scott sanoi. Hän avasi karttansa, levitti sen pöydälle ja näytti Khalisin kaupunkiin johtavaa tieuraa.

”Ei se ole tie”, Aziz sanoi, ”vaan ammoin kuivunut joenuoma. Kävelemällä siitä pääsee, mutta tuskin autolla.”

”Ei riitä, että me hylkäämme kuorma-auton”, Scott sanoi. ”Meidän on tuhottava se. Jos Saddamin armeija löytää sen, kylä jyrätään maan tasalle ja ihmiset tapetaan.”

Päällikkö kuunteli hämmästyneenä Azizin tulkkausta. Scott taas ei ymmärtänyt päällikön vastausta.

”Setä tarjoaa meille autoaan”, Aziz tulkitsi.

’’Ystävällistä”, Scott sanoi, ’’mutta ei kai aavikon halki pääse henkilöautolla, jos siitä ei selviä kuorma-autollakaan?”

’’Setä sanoi, että henkilöauto puretaan, ja kyläläiset kantavat osat kahdenkymmenen kilometrin matkan aavikon halki Khalisin tielle, jossa auto taas kootaan. Osa osista piilotetaan satukirjojen sekaan”.

’’Vaikka onnistuisimmekin purkamaan auton ja kokoamaan sen jälleen, niin entä armeijan partiot?” Scott kysyi. ’’Hamililla on takuulla tuhansia miehiä etsimässä meitä.”

’’Mutta ei niillä teillä”, Aziz väitti. ’’Joukot on keskitetty pääteille, koska irakilaiset uskovat, ettemme me voi mennä rajalle kuin teitä pitkin.”

Scott tutki karttaa. ”Voisimmeko me ajaa Tuz Khurmatuun saakka menemättä pääteille?” hän kysyi.

’’Voisimme. Sinne johtaa kiertotie vuoriston yli, eikä siellä ole Irakin joukkoja, koska ne pelkäävät kurdisissejä. Tuz Khurmatu on vain noin kolmen kilometrin päässä lähimmästä valtatiestä ja rajalle sieltä on vielä noin seitsemänkymmentä kilometriä.”

’’Raja jouduttaisiin silloin ylittämään Kirkukin kohdalla”, Scott sanoi.

Heimopäällikkö alkoi puhua kiihkeästi Azizille.

’’Setä kehotti meitä menemään Kirkukin kautta, koska miltei kaikki sikäläiset ovat Saddamia vastustavia kurdeja.”

’’Mutta mistä kurdit tietävät kumpaa puolta me edustamme?” Scott kysyi.

”Setä lähettää sanan peshmergasisseille. Kun me olemme päässeet rajalle, he tekevät kaikkensa auttaakseen meidät sen yli. Se ei ole virallinen raja mutta Kurdistaniin päästyämme me olemme jo turvassa.”

’’Ehkäpä se onnistuu”, Cohen tuumi, ”jos siitä kärrystä on mihinkään.”

’’Käy itse katsomassa, sinähän olet mekaanikko.”

Azizin tulkattua heimopäällikkö vei heidät talon taakse, jossa auto oli kuormapeitteen alla. Azizin avulla päällikkö riisui peitteen, ja Scott oli pudottaa silmänsä.

”Cadillac! ia vielä vaaleanpunainen!” hän huudahti.

’’Vuoden 1955 klassinen Sedän de Ville, jos tarkkoja ollaan, Cohen korjasi. Hän avasi konepellin ja tutki moottoria.

”Ei hullumpaa”, Cohen sanoi. ”Jos minä siirrän tähän erinäisiä osia kuorma-autosta, meillä on tunnissa allamme oikea aavikkokilpa-auto.”

Continuar leyendo →